Viesti mustalta tammikuulta

Tervetuloa uuteen vuoteen, rakas Suunta-blogin lukija! Tammikuu onkin edennyt jo yli puolenvälin, vaikka ulkona ei juuri nyt siltä näytäkään. Vaikka tiedän, että vallitseva synkkä lumettomuus ja epätodelliselta tuntuva lauhkeus voi sinisilmin katsottuna vielä mennä normaalin vaihtelun piikkiin, valtaa mieleni silti jonkinasteinen huolestuneisuus. Onko asia nyt oikeasti niin, että musta tammikuu on uusi musta? Kyllähän minä sen toisaalta tiesin, mutta asian realisoituminen ei ole ennen tapahtunut näin voimakkaasti, suorastaan iskuna vasten kasvoja.

Toisaalta olen salaa hieman hyvilläni. En ainoastaan siksi, että en pidä lumesta, vaan siksi, että toivon tämän pienen ikkunan tulevaisuuden lumettomiin talviin realisoivan asian myös niille, jotka kiireiltään eivät asiaa ehdi miettiä. Jos joku on vielä tähän päivään asti pystynyt priorisoimaan ilmastonmuutoksen aivojensa ö-mappiin, uskoisin sen siirtymisen lähemmäs aakkosten alkupäätä nyt olevan miltei väistämätöntä, kun tulevaisuuden varjo puskee verkkokalvoille aina, kun erehtyy avaamaan sälekaihtimet ja vilkaisemaan ruohon vihertämälle takapihalleen. Kenties tänä tammikuuna herätellään talviunilta nekin, jotka muuten ovat yrittäneet vältellä koko asian vatvomista tai pahimmassa tapauksessa naiivisti kuvitelleet, ettei ilmastonmuutos näyttele heidän elämässään minkäänlaista roolia. Tämä tammikuu on ollut täydellistä ympäristöviestintää suoraan ihmisten jokapäiväiseen elämään!

Suoritan tällä hetkellä Ympäristö- ja muutosviestintä -nimistä moduulia. Moduulin yhtenä tarkoituksena on pohtia, millä tavoin viestinnän avulla saadaan aikaan muutosta ihmisten ympäristökäyttäytymisessä. Teema on herättänyt ajatuksia vastuusta, mikä muutoinkin on pinnalla kekekuplassa eläessä. On nimittäin jossain määrin vastuutonta olla asiantuntija tällaisella alalla jakamatta osaamistaan eteenpäin. Onko lääkärin osaaminen minkään arvoista, jos hän lääkitsee ainoastaan itseään? Jos opiskelen ympäristöalan asiantuntijaksi, pidän yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni viestiä ympärillä olevilleni, asiasta ulkopuolella oleville se tieto, mitä minulla on. Kuten sen, että lumettomat tammikuut mitä todennäköisimmin tulevat lisääntymään.

Leikitään ajatuksella, että eläisimme maailmassa, missä meille ei oltaisi koskaan kerrottu ilmastonmuutoksesta. Kenties maailmasta löytyisi muutama pölyinen tutkija, joka olisivat saattaneet havaita hiilidioksidilla olevan yhteyttä heidän leikillään nimeämänsä ”kasvihuoneilmiön” voimistumiseen. Henkilöt kuten Joseph Fourier ja Svante Arrhenius löytyisivät kenties historian kirjojen alaviitteistä, mutta vailla sen kummempaa selostusta tutkimustöidensä aiheista tai tuloksista, ainoastaan satunnaisina niminä hapertuvalla paperilla. Ilmastonmuutokseen liittyviä tutkimuksia ei olisi koskaan tuotu esiin tieteellisissä julkaisuissa, eikä minkään sortin mediat olisi koskaan päässeet niitä levittämään. Ainoakaan tutkija ei olisi edes koskaan viitsinyt nähdä vaivaa tuoda töitä kotiin sen vertaa, että olisi maininnut puolisolleen illallispöydässä tarjoiltavan kyljyksen kasvattavan perheen hiilijalanjälkeä, pihalla puolikäyttämättömänä lepäävästä farmariautosta puhumattakaan (jonka menoa tietenkään päästöstandardien kaltaiset asiat eivät vaivaisi).

Edellä kuvatun kaltaisessa maailmassa ihmiset kenties eläisivät hetken onnellisessa tietämättömyydessä, mutta tietämättömyys saattaisi kasvaa lopulta sietämättömyydeksi. Lumeton talvi olisi enemmän sääntö kuin poikkeus, kunnes lopulta lumi olisi vain kiillettä joulukorteissa. Koko Australia olisi ennen pitkää palanut poroksi ja Hollannin tulppaanipelloilla kasvaisi nyt sinilevää. Kuivimmilla alueilla ruoan takia julistettaisiin sotia ja hirmumyrskyt repisivät koko Floridan taivaan tuuliin. Vaikka ilmastonmuutosta suorastaan hierottaisiin naamoihimme, ei kukaan arvaisi, mistä kaikki johtui. Eikä kukaan olisi siis alkuunkaan voinut tehdä asialle mitään, kun kukaan ei koskaan kertonut mitä pitäisi tehdä.

Aivan kuin fanaattinen maailmanlopun julistaja, koen velvollisuudekseni kertoa lähestyvästä ilmastokriisistä kaikille ohikulkijoille, jotka vain vilkaisevatkin minuun kohti. Niillekin, jotka pelon ja inhon vallassa suorastaan välttelevät asiasta kuulemista. On aivan samantekevää, uskooko vastapuoli kiihkeää sanomaani. Tärkeintä on, että tuon edes asian kuuluville ja annan vastapuolelle mahdollisuuden ajatella sekä punnita vaihtoehtoja. Emme ikävä kyllä elä jättiläisen harteilla, jossa ihmiskunnan vuosien saatossa keräämä tieto olisi kollektiivista ja menneisiin sukupolviin nähden kumulatiivista. Tieto täytyy siirtää ja jakaa, ennen kuin sitä voi jäsentää. Jos haluamme muutosta, täytyy se ensin perustella.

Viestitään siis itse ennen kuin luonto tekee sen puolestamme.


Kirjoittaja on toisen vuoden kestävän kehityksen opiskelija Aku Kalliomäki

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: