”Oliviaa lukiessa bongasin itelle uuden koulutusalan amk:ssa: Kestävä kehitys. Koulutuksen jälkeen voi työskennellä erilaisissa kestävää kehitystä tukevissa työtehtävissä, tuota mie tahon! Ainut vaan että sitä voi opiskella nykyään vain Forssassa… Missä se ees on?” – Nykyisen keken päiväkirja, 11.11.2014
Puolitosissaan kirjoitettu päiväkirjamerkintä vuoden takaa – hetki, joka muutti meikäläisen tulevaisuuden suunnan. Tapahtuma paikka Australia, tilanteen aiheuttaja äiti, joka ei tainnut postipakettiin lehtiä valitessaan tajuta päätöstensä merkitystä. Kyseessä oli muistaakseni Finnwatchin toiminnanjohtajan tai jonkun haastattelu, jossa kyseinen henkilö kertoi koulutustaustakseen kestävän kehityksen. Pakkohan se oli sen jälkeen googletella, mikäs tämä tämmöinen koulutusala oikein. Googlettelu toi eteeni muun muassa tämänkin blogin ja tänne päädyin.
Keket repussa.
Vuoden takaisesta googlettelusta on jäänyt mieleen se, kuinka oikealta tämä ala vaikutti. Opiskelu vaikutti käytännönläheiseltä ja aihepiirit kaiken kaikkiaan mielenkiintoisilta – opiskella nyt asiaa, jota jauhaa muutenkin! Lähinnä ihmetytti, etten ollut kuullut tästä alasta aikaisemmin. Nyt, kahden kuukauden kekeilyn jälkeen, ajatukset alasta ovat edelleen samat. Tai ei oikeastaan, olen vain entistä innostuneempi aiheesta ja opiskelusta.
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, aloittaessani keke-opinnot minulla ei ollut juuri mitään käsitystä tulevien opintojen sisällöstä tai siitä, kuinka käytännössä opinnot suoritettaisiin. (Tähän arvoisa opettajamme Tero tosin huomauttaisi, että suorittaminen on väärä sana – nyt opiskellaan elämää ja keken ammattilaisiksi.) Ensimmäisen moduulin aikana ei koulu kerennyt suorittamiselta kyllä tuntuakaan, vaikka yhdeksässä viikossa ehdimmekin kirjoittaa raportit, toteuttaa Action Trackin, perehtyä ekosysteemipalveluihin ja jopa lomailla viikon. Aika todellakin rientää, kun on mukavaa.
Pari kekekaveria eräänä tavallisena koulupäivänä eli puroa kunnostamassa.
Ekosysteemipalvelut-moduuli alkoi saatesanoilla ”emme tiedä vielä tarkalleen, miten tämä moduuli tulee menemään ja mitä tulemme tekemään”. Opettajien rehellinen toteamus siitä, että moduulista tulee meidän näköisemme, loi sopivan rennon ja yhtenäisen tunnelman luokkaan heti ensipäivinä.
Toisaalta yhtenäisyyden tunteeseen vaikutti varmasti myös se, että olimme lähes kaikki samassa tilanteessa – täysin uudessa kaupungissa ilman sosiaalista verkkoa. Suorastaan pakottava tarve ajoi tutustumaan muihin kekeihin ja viettämään aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla heti ensimmäisestä viikosta alkaen. Kesällä mieleen hiipinyt pelko, ettei löydäkään syksyllä kavereita, oli turha – keket on kavereita.
Ensimmäiseen moduuliin mahtui myös sillan alle kurkkimista.
________________________________________
Miia Palovaara,
jonka ajatukset luisuu usein sivuraiteille
Suunta 